Nyt vuorossa oli amerikkalaissyntyisen mutta sittemmin suomalaistuneen Jim Thompsonin teos Kylmä kuolema (2011) on jatkoa Thompsonin ensimmäiselle Kari Vaara -dekkarille Lumienkelit. Olen tuonkin kirjan joskus lukenut, mutta siitä on jo aikaa. Olisi auttanut, jos kirja olisi ollut hyvin muistissa, sen verran paljon siihen viitattiin Kylmässä kuolemassa. Tästä huolimatta pidin Kylmästä kuolemasta kovasti.
Kylmä kuolema sijoittuu talviseen Helsinkiin, jonne Kari Vaara on hiljattain muuttanut vaimonsa Katen kanssa. Kate on melko viimeisillään raskaana, ja Vaara itse kärsii jäytävästä migreenistä. Vaara aloittaa työt helsinkiläisessä murharyhmässä, ja ihan ensimmäiseksi hänelle annetaan tutkittavaksi 90-vuotiaan Arvid Lahtisen taustat. Arvidia epäillään sodanaikaisista toimistaan mahdollisesti Gestapon keskitysleirillä Lapissa. Arvidia vaaditaan siis luovutettavaksi sotaoikeudenkäyntiin Saksaan, ja Vaaran pitäisi pitää huolta, ettei näin käy. Samalla Vaaralle selviää myös hänen oman ukkinsa teot samassa sodassa.
Arvid Lahtisen tutkiminen on päässyt hädin tuskin käyntiin, kun Vaara saa tutkittavakseen toisen tapauksen: seurapiirikaunotar Iisa Filippovin murhan. Mukaan vyyhtiin sotkeutuu Iisan aviomies Ivan ja tämän kaunis sihteerikkö Linda Pohjola. Mutta onko kaikki sittenkään sitä, miltä näyttää? Kirjan lopussa paljastuu erikoinen käänne, jonka ainakaan itse en olisi nähnyt tulevan.
Suurimman vaikutuksen minuun teki se, että Thompson on todella taustaltaan amerikkalainen ja asunut Suomessa parisenkymmentä vuotta. On mielenkiintoista, miten hän kirjoittaa niin uskottavasti suomalaisista sielunmaisemista ja ennen kaikkea sisällissodan ajoista. Suomen sisällissota on muutenkin ollut paljon esillä kirjallisuudessa viime aikoina. Olen vaikuttunut, miten hyvin Thompson on aihetta tutkinut.
Tämä kirja kolahti kovasti. Ainoa miinus tosiaan siitä, että olisi ollut hyvä lukea lähiaikoina sarjan ensimmäinen osa, sen verran tiivistä jatkoa tämä on sille. Nyt korjaan asian kolmannen osan kanssa ja aloitin sen lukemisen jo. Lukemisen aikana tajusin, että tykkään tämän tyylisistä dekkareista: määriteltäisiinköhän tämä nyt sitten poliisiromaaniksi. Vaikka esimerkiksi Ilkka Remes ja Taavi Soininvaara ovat mukaansatempaavaa luettavaa, tykkään enemmän silti tällaisesta ei niin korkealentoisesta, vaan ihan tavallisen poliisin arkea kuvaavasta kerronnasta. Suosittelen!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti