44. Kohdalle osui jälleen helppolukuinen, nopea ja tavallaan kepeä kirja, Urho Toivasen Sininen klubi (2014). Takakansikin lupaa letkeästi etenevää ja lukijansa mukanaan imaisevaa jännitysromaania. No jaa. Letkeästi etenevästä olen ihan samaa mieltä.
Kirjan pääosassa on Rami "Vainu(koira)" Heiskanen, vapaatoimittaja, joka jahtaa vanhassa kotikaupungissaan Lahdessa juttua klubista, jossa tarjoillaan huumeita kuin drinkkejä konsanaan. Hän ei tule ajatelleeksi, mitä kaikkea taustalla saattaisikaan olla, vaan ajattelee, että homma on helppo saada lööppeihin ihan tuota pikaa. Homma ei kuitenkaan mene ihan niin. Onneksi Vainulla on yhteyksiä poliisiin...
Klubin takana on Styranki, oikeammin Kyösti Kemppainen, joka pyörittää klubin ohella muitakin hämäräbisneksiä, joissa Venäjän mafia on mukana. Sitä myöten mukana on myös kovia voimia. Juttuun sekaantuu Venäjältä myös uusia yrittäjiä huumekaupan parissa. Vainu puolestaan saa ujutettua vanhan kaverinsa Nummisen mukaan Styrankin klubille ja sitä myötä sisäpiiriin.
Nyt on pakko sanoa, että olipa jotenkin mitäänsanomaton kirja. Letkeästi luettavissa se kyllä oli, sitä en kiistä. Mutta eipä se kyllä mitään juuri tarjonnutkaan. En oikein tiedä, mihin väliin ja kastiin jännityskirjallisuuden joukossa tämä haluaisi sijoittua. Mietin jopa, oliko juonella yritetty hakea jotain Remeksen tyyppistä "ison maailman kuviota". Ei toiminut. Juoni oli lisäksi melkoisen ennalta-arvattava ja toisaalta täysin epärealistinen. Myös kerronta ja dialogi olivat mitäänsanomattomia. Hahmoissa ehkä oli potentiaalia, vaikka etäisiksi nekin jäivät. Kirjan luettuani ihmettelin ääneen, mitä tästä kostuin. Vielä en keksinyt vastausta.
Urho Toivanen: Sininen klubi (2014)
Kustantaja: Myllylahti
Sivuja: 258
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti